MAKING OF KESÄNKEIJU

emanta1-150x150

Kun olin pieni pellavapäinen tyttö, vietin kesäisin paljon aikaa maalla mummolassa. Mummi kutsui minua kesänkeijukseen, ja se sopi minulle hyvin – taisin elellä satumaailmassa muutenkin ison osan aikaa. Tarkoitus oli kasvaa aikuiseksi ja unohtaa keijut, mutta eihän se niin mennyt… ikää tulee lisää mutta eihän se mieli vanhenekaan, kolhiintuu ja tummuu vaan vähän. Ja tarpeeksi kun on ikää, ymmärtää jo senkin että saa sitä keijuilla ajattelipa muut mitä tahansa.

Ymmärrän kyllä hyvin, että on mahdollista että keijuja ei oikeasti ole olemassa, ja jos onkin, ne eivät ole nelikymppisiä akateemikko-perheenäitejä niin kuin minä. Terapiasta se kuitenkin menee, jos aikuinenkin saa joskus teeskennellä olevansa mielikuvitusolento…

Entäs jos siitä saisi kuvan? Siitä, millainen haluaisi olla?

Kesänkeiju-kuvan toteutuksen antaminen toisten haltuun hermostutti vähän; entäs jos ne ei tajua, mikä Kesänkeiju on? Entäs jos siitä kuvasta tulee kamala? Helppo oli kuitenkin uskoa, että ammattilaiset osaa asiansa, onhan sitä jo nähty mihin Carita ja Antti pystyy. Kuvailin heille Kesänkeijua näin:

”Kesänkeiju on siro mutta ei hento, iätön mutta ei nuori, kuultava mutta ei kalpea, luonnollinen mutta ei homssuinen, naisellinen mutta ei perinteinen, tahattoman eroottinen mutta ei seksikäs, utuinen mutta ei himmeä, pehmeä mutta ei löysä, monimutkainen mutta ei vaikea, vahva mutta ei aggressiivinen, orgaaninen mutta ei likainen, epäsymmetrinen mutta ei kulmikas. Kesänkeijun kukat ovat päivänkakkaroita, kissankelloja, horsmankukkia ja heiniä; värit vedenvihreä, taivaansininen, yöperhosen harmaa, orvokinvioletti, vadelmanpunainen, ja pilvenvalkea.”

ja siltähän se lopputulos sitten näytti. Voimakuva, minusta.